Kestääkö ihminen työelämää?

Lähiaikoina minua on mietityttänyt kestävä työnteko ja tehokkuus. Sekä lisäksi se, millaista järjetöntä elämää työelämä osin on. Globaalissa maailmassa kaikki yritykset ja toimijat liittyvät toisiinsa, joten on mielestäni tärkeää pohtia työnteon eettisyyttä ja kestävyyttä myös esimerkiksi Suomessa.

Olen jo jonkin aikaa pohtinut lukemaani artikkelia, jonka otsikko oli pysäyttävästi ”Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille” (HS, 2016) ja verrannut tätä omiin kokemuksiini niin järjestötoiminnasta, omasta työelämäkokemuksesta, sekä läheisten työkokemuksista. Vahva lukusuositus artikkelille!

Varsinkin opiskelijana ja opiskeluaikana koen tärkeäksi tutustua erilaisiin työtehtäviin, toimenkuviin ja ”ammatteihin” jos niin voi oikeastaan sanoa näin valtiotieteiden opiskelijana, koulutukseni perusteella kun suoraa työnimikettä ei voi antaa. On mielestäni tärkeää keskustella erilaisten tehtävien parissa työskentelevien kanssa ja näin rakentaa kuvaa siitä, millaiset voimat tätä yhteiskuntaa ja maailmaa pyörittävät. Monesti olen kuitenkin törmännyt siihen, miten hurjia työpäivät saattavat ollakaan. Mainitsemisen arvoista varmastikin myös on, että toki työtä on erilaista ja eri aloilla käytännöt ovat erilaisia. Peilaan tässä tekstissä kirjoittamia kokemuksia lähinnä omaan ympäröivään maailmaani ja tulevaisuuteeni kuuluvaa työnteon käsitettä, sekä sitä mikä siinä erityisesti tuntuu hurjalta.

Koen tärkeäksi sanoa, että opiskelevan (alaa vaihtavan tai oikeastaan kenenkä vain) maailmasta innostuneen ja oman taitonsa ja innokkuutensa näyttäämään haluavan ihmisen on vaikea sanoa ei tai rajata ja jakaa aikaansa työ- ja vapaa-aikaan. Totta kai työtä tehdään silloin kun sitä on tarjolla, kun on vihdoin saanut ehkä pitkältäkin tuntuneen hakuvaiheen kautta todistettua oman ammattitaitonsa ja kehittymiskykynsä, sekä kun voi todeta, että mikäs tässä on töitä tehdessä kun vaikka ei ole vielä perhettä tai muita velvollisuuksia. Kaikki tämä on varmasti totta minun ja monen muun kohdalla. On myös aivan luonnollista, että mahdollisuuksien moninaistuessa esimerkiksi teknologian kehityksen kautta sekä työnteon kansainvälistyessä tehtävät eivät ole koskaan valmiita niin että seuraavaa joutuisi odottamaan tai että koko maailma nukkuisi samaan aikaan. Projektit eivät ole säännöllisiä ja deadlinejen tullessa vastaan on luonnollistakin että päivät venyvät. Eikä kukaan halua näyttää olevansa kykenemätön.

Kuitenkin, mistä johtuu että monet työpäivät venyvät yli kymmentuntisiksi? Yli kaksitoistatuntisiksi, yli viisitoistatuntisiksi? Eikö ole hassua, että joskus kehityksen merkkinä pidettiin työajan lakisääteisyyttä ja sen tiettyyn tuntimäärään rajoittamista? On toki luonnollista, että työelämä kehittyy samaa vauhtia kuin teknologia ja maailmankuvat muutenkin mutta niin fyysisiltä kuin henkisiltä tarpeiltaan, esimerkiksi ihmissuhteiden luomisessa ihmisessä on paljon sitä samaa kuin aina ennenkin. Emme voi antaa kaikkeamme työnteolle. Ennen kuin huomaakaan, ei elämässä ole ihmissuhteita, kotia, tai juuri mitään mikä auttaa meitä jaksamaan, innostumaan ja kehittämään meitä siten, että jaksaisimme työssä olla innovatiivisia ja virkeitä jos päiviin ei mahdu mitään muuta kuin työntekoa, tai ajatuksia työnteosta. Työelämä joka vaatii kestävyyttä jatkuviin yli puolen vuorokauden työpäiviin, on niin kuluttavaa, että sellaisessa todellisuudessa eläminen tekee lopulta meidät tarpeettomiksi ympärillä oleville ihmisille. Se on kamalan surullinen kohtalo. Haluaisin uskoa, että kestävämpiäkin ratkaisuja on. Eikö ole parempi, jos työntekijä on tehokas, ratkaisukeskeinen ja innostunut? En voi uskoa, että kukaan normaalin ihmisen ominaisuuksilla pystyy saamaan mitään kunnollista aikaiseksi väsyneillä aivoilla yli kymmenen tunnin työpäivän jälkeen.

Olen onnekkaassa asemassa sen suhteen, että pidän opiskelemaani alaa mielenkiintoni kohteena enkä usko tulevan työelämäni olevan ”vain työtä” rahan takia vaan sitä, mihin haluan käyttää resurssejani, mihin voin antaa paljon itsestäni ja mitä kautta kehitän itseäni ja kasvan. En kuitenkaan ikinä halua olla hyödytön sille osalle elämääni, mikä merkitsee kaikista eniten: toisille ihmisille. Enkä haluaisi sen olevan hyvän työntekijän, menestymisen tai hyviä valmiuksia kasvattavien tehtävien vaatimus tai mittari. Työelämä muuttuu ja sen täytyykin muuttua. Mutta ei epäihmilliseksi ja sellaiseksi, että se saa tuntemaaan itsensä huonolta ja heikolta jos vaatimuksiin sopeutuminen tuntuu pahalta. Onkin siis tärkeää pohtia, mitä mieltä sinä olet muuttuvan työelämän vaatimuksista, mikä sinulle on tärkeää?

-Anna

kuva: Joonas Laine